Kävin hiljan iltalenkillä Suurpellossa katsomassa miten paljon uusia asuntoja sinne on noussut sitten viime visiitin. Aika paljon, täytyy sanoa. Edelleen suurin osa taloista on vuokra- tai asumisoikeusasuntoja, joka ei johda pitkällä tähtäimellä tasapainoiseen asuntokantaan koko alueella, mutta jostain on aloitettava.

Itselleni pisti silmään erityisesti yksi asuntokohde, jossa kaksikerroksisiin town house -taloihin rakennettiin noin 150 neliön asuntoja, jotka sisälsivät erillisen työtilan. Ihmttelin vähän, onko tällaisille vuokra-asunnoille todella kysyntää, ja kun selvitin asiaa pidemmälle, osoittautui että kohde on rakennettu nk. välimallin korkotuella. Kyseessä on siis finanssikriisin jälkeiseen rakentamisen romahdukseen kehitetty vastalääke; tuki, jolla vuokra-asuntorakennuttaja saa lainalle valtion takauksen ja korkokaton. Asukkailla ei ole tulorajoja, ja viiden vuoden päästä rakennuttaja saa myydä asunnot pois jos irrottautuu takauksesta.

Sittemmin lopetettua tukimallia on syytetty siitä, että sen turvin rakennuttajat pääsevät hyötymään arvonnoususta ilman riskiä, mutta Suurpellon tapaisella uudella alueella se on toistaiseksi ollut ainoa tapa jolla jo alkuvaiheessa voidaan mahdollistaa omistus- ja vuokra-asuntojen sekoittuminen jo kehityksen alkuvaiheessa. Kiinnostusta omistusasuntojen rakennuttamiseen nimittäin ei ole liiaksi asti virinnyt. Jotain tämäntapaista rohkaisua, ehkä tuotot reilummin jakaen, pitäisi siis jatkossakin kehittää.

Syyspuolella kannatin Espoon sairaalahankkeen siirtämistä Puolarmetsästä Jorviin. Päätös siirrosta on nyt tehty, ja rakennushanke aloitetaan uudella suunnittelulla, johon kytketään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa mukaan myös toteuttaja. Sairaala tullaan rakentamaan Espoon kokonaan omistaman kiinteistöosakeyhtiön lukuun ja kaupunginhallituksen konsernijaosto nimitti minut yhtiön hallitukseen. Pyrin omalta osaltani kommunikoimaan asiaa osakeyhtiölain asettamissa rajoissa sekä varmistamaan, että espoolaisille saadaan kipeästi (sic!) kaivattuja vuodepaikkoja mahdollisimman pian, ja että tuleva sairaala toisaalta vastaa tarpeisiin koko elinkaarensa aikana. Todennäköistä on, että ennemmin tai myöhemmin päädyn itsekin sairaalan käyttäjäksi jos espoolaisena pysyn, vaikka ajatus kaukaiselta tuntuukin.

Siirtopäätöksen jälkeen hankkeen valmistelu on ollut varsin tehokasta. Projektilla on olemassa selkeä tavoite ja sairaalan toiminnallisessa suunnittelussa tullaan käyttämään Orkidean oppeja – tavoitteena edelleen siis on Juha Metsoa lainatakseni “maailman paras kuntoutussairaala”.

Nyt on enää huolehdittava siitä, ettei samalla tehdä maailman kalleinta kuntoutussairaalaa. Myös aikataulussa pysyminen on tärkeää, sillä Espoon on tärkeää näyttää hankkeen rahoittajille että pystymme ottamaan virheistä opiksi ja tekemään toimivan kokonaisuuden. Toisaalta Suomeen on lähiaikoina rakentumassa uusia sairaaloita ainakin HUS:lle kolme kappaletta, Turkuun uusi sairaala ja sairaanhoitopiirien keskussairaaloiden peruskorjaukset siihen päälle. Ainakin puolella miljardilla uusia rakennuksia ja peruskorjaukset tarkoittaa volyymiltään Länsimetroa suurempaa ponnistusta alalla, jossa suunnittelu vaatii erikoisosaamista. Mikäli aikataulu pääsee venymään pahasti, joutuu Espoo kilpailemaan muiden tilaajien kanssa varsin rajallisesta erikoisosaamisesta, ja se taas nostaa hintaa.

Otsikon lainaus on yhdestä parhaimmista Carl Barksin ankkasarjoista. Siinä Roope maksaa miljoonan sakot lainauksen mukaan poikkeuksellisen suurpiirteisesti. Nyt suunnilleen samaa kustannuslisää joka metrille vaativat ne, jotka haluavat Länsimetron asematunneleita pidennettävän, koska automaattimetro ei tällä tietoa onnistu.

Automatisoimattomalla metrolla voidaan ajaa minimissään 2,5 minuutin vuorovälillä. Ennusteiden mukaan se, ja Länsimetrolle suunniteltu kahden yksikön, juna riittävät nykyisen metrokaluston käyttöiän loppuun saakka. Vuoteen 2030 mennessä vanha junakalusto poistuu käytöstä, ja jo sinne asti liikennemäärien ennustaminen on – no, ennustamista. Toisinkin voi käydä.

Ainoa esitetty todellinen ongelma on, että aamun pahimpaan ruuhka-aikaan noin puolet Kulosaaren siltaa ylittävistä joutuu seisomaan. Tässä ei ole tippaakaan ironiaa – joukkoliikenteen tulee olla houkuttelevaa, eikä maksimissaan kolme seisojaa lattianeliömetrillä liikkuvassa vaunussa ole sitä.

Silti ylimääräinen 165 miljoonaa euroa korjaukseen tässä vaiheessa on paljon. Kun liikennejärjestelmää ajatellaan kokonaisuutena, ei summaa kannata laittaa yhden hankkeen parantamiseen vaan ennemmin parantaa koko liikennejärjestelmää. Espoon kaupunkirata maksaisi suunnilleen saman verran, ja myös 210 miljoonan raidejokerista summalla maksaisi suurimman osan. Näistä raidejokeri sitä paitsi ratkaisisi suuren osan poikittaisliikenteen kapasiteettiongelmista.

“Muunkieliset” tarkoittaa kaupunkibyrokratiassa muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvia. Espoossa heitä asuu enemmän kuin ruotsinkielisiä. Lukumäärä nousi ruotsinkielisten ohi nopeammin kuin vielä muutama vuosi sitten ennusteltiin, eikä lukumäärän kasvu ole hidastumaan päin.

Toistaiseksi muunkieliset espoolaiset eivät ole olleet edustettuina valtuustossa saakka. Ehdokaslistoilla heitä on ollut, samoin varavaltuutettuna. Todennäköisesti yksi kynnys muunkielisille osallistua politiikkaan on vaade käytännössä hallita suomi lähes täydellisesti ja olla vieläpä kohtuullisen nopea omaksumaan suuria määriä tekstiä. Kaupunginhallituksen kokousaineistoa ei edes ehditä kääntää ruotsiksi. Vaikka joku muunkielinen valtuustoon valittaisiinkin olisi hänen pakko hallita suomi tai ruotsi.

Aivan pakkoko? Ei sentään. Aalto-yliopiston ylioppilaskunta on samalla tavoin lakisääteinen julkisyhteisö kuin kuntakin, joskin pienempi. Virallisesti kaksikielisen ylioppilaskunnan edustajistossa istuu kaksi suomea tai ruotsia taitamatonta jäsentä. Ylioppilaskunta on kuitenkin päättänyt, että heille simultaanitulkataan edustajiston kokoukset, jotta he voivat käyttää äänestäjiltä saatua mandaattiaan. Tämä ei siis ole mahdotonta Espoossakaan. Lokakuu näyttää, onko se jopa tarpeellista. Toivottavasti on.

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät valtuutetut,

meille tähän seminaariin aiheen antaneesta kunnallishallinnon rakennetyöryhmän selvityksen tehtävänannosta oli alun perin rajattu pois metropolialueen toiminnan vaatimat uudistukset kuntalakiin. Pidän lähtökohtaa vääränä, vaikkakin samaan aikaan istuu erillinen metropolialueen neuvottelukunta, jossa on kaupunkien johtajien lisäksi edustettuina ministerit, kaupunkien johto ja yliopistot.

Virkamiesryhmä kuitenkin osoitti siviilirohkeutta ja otti raportissaan kantaa, että metropolialueen hallintomallia tulee miettiä kuntalain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Tämä kokonaisuudistus on myös seudun vihreiden yhteinen lähtökohta jatkolle. Raportissa toinen, yleisessä osuudessa silmiin pistänyt seikka on, että kuntien tekniset palvelut käsiteltiin yhdellä sivulla kolmestasadasta. Kuitenkin nämä ovat suuri osa kuntien toimintaa, vieläpä sellainen osa, jossa tekemisen mallit poikkeavat toisistaan. Kokemuksia esimerkiksi liitoskuntien teknisistä palveluista on, eivätkä ne aina ole myönteisiä. Tästä esimerkkinä tilanteet, joissa kunnan pinta-ala on kasvanut huomattavasti kuten Joensuu tai Mikkeli, jossa pinta-ala on kasvanut kaksikymmenkertaiseksi.

Pääkaupunkiseudun kunnilla on kuitenkin myös näyttöä rakenteellisen yhteistyön onnistumisesta teknisellä puolella: Helsingin seudun ympäristöpalvelut. Sen nopeasta menestyksestä huolimatta on hyvä muistaa, että HSY:tä muodostettaessa perustettiin yhteenliittymä, jonka vastuulla on 1/3 koko Suomen järjestetystä vesihuollosta. Tällä on melkoisia heijastevaikutuksia myös markkinoihin, sillä käytännössä HSY:n standardit ovat koko maan standardit.

Yleisenä johtopäätöksenä raportista esitän minäkin, että perinteinen liitos, jossa kehältä liitytään joukoittain keskuskuntaan, ei ole mahdollinen. Kuitenkin rakenteellisia uudistuksia tarvitaan. Ne tulee tehdä sekä demokratiaa että byrokratiaa – hallintoa – muuttaen ja parantaen. Espoon viisi aluekeskusta ovat hyvä esimerkki tasoista, joilla palvelut ja hallinto on jaettu melko tasaisesti, mutta demokratia ei. Toimiakseen molemmat tarvitsevat legitimiteettiä ja resursseja. Suomeksi: lain suomaa turvaa ja rahaa sekä henkilökuntaa.

Miljoonan asukkaan rajan ylityttyä rakenteelliset ongelmat ovat tähän saakka tulleet vastaan muillakin kaupunkiseuduilla, emmekä mekään selviä muutoksitta. Hyvä uutinen on, että kahden miljoonan asukkaan rajapyykin jälkeen ongelmiin on löydetty ratkaisu tai taannuttu paljon ennen sitä. Meidän tulee miettiä, mitä haluamme Espoon olevan tulevaisuudessa, kokonaisuudistuksen jälkeen, ja mitkä asiat haluamme tehdä toisin kuin nyt.

HSL, siis joukkoliikennettä seudulla järjestävä orgaani, on vuodesta 2006 suunnitellut taksa- ja lippujärjestelmän muuttamista. Erilaisten vaihtoehtoisten mallien – leimaus sisään ja ulos, kilometriperusteinen lipun hinta ja mitä näitä muita olikaan – jälkeen on päädytty siihen, että taksat määräytyvät ns. kaarimallin mukaan, jossa lipun hinta määräytyy vyöhykkeittäin Helsingin keskustasta. Espoo valmistelee parhaillaan omaa lausuntoaan aiheesta. HSL:n suunnitelmat on kuvattu täällä. Pähkinänkuoressa Helsingin ydin on A-vyöhykettä, B-vyöhyke yltää Espoossa Kehä II:n tasalle ja loppu Espoo on C-vyöhykettä. Lipun ostajan tulee aina ostaa kahden vyöhykkeen lippu, joka on suurin piirtein nykyisen kaupungin sisäisen lipun hintainen.

Espoon ja espoolaisten kannalta HSL:n ehdotuksessa merkittävää on B-vyöhykkeen reuna: sen tulee ehdottomasti yltää Matinkylään saakka, jotta koko metrolinja olisi Espoossa samalla vyöhykkeellä. Tämä myös lisää joukkoliikenteen käyttöä. Hyvää on se, että kenenkään espoolaisen ei tarvitse ostaa nykyistä kalliimpaa lippua, mutta lippu kuitenkin kelpaa laajemmalla alueella. Samoin kantakaupungin asukkaille “pakkomyydään” lippu, jolla pääsee töihin vaikkapa Keilaniemeen. Espoossa työmatkoilla joukkoliikennettä käyttävien kilometriä kohden maksava hinta laskee merkittävästi jokaisella Espoon alueella.

HSL:n ehdotus on minusta nykyistä lippujärjestelmää parempi. Kommentit ehdotukseen ovat kuitenkin lausuntoa varten ehdottoman tervetulleita.

Viime viikon (laahaan paperiaikakauslehtien kanssa aina vähän jäljessä, tosin parhaillaan flunssa antaa mahdollisuuden kiriä kiinni) Rakennuslehdessä toimittaja Auri Häkkinen kertoo “eräästä eteläsuomalaisesta kaupungista”, jonka kaupunginhallituksesta osa jäsenistä on Facebookissa tai Twitterissä myös kokousten aikana.

Ei ole vaikea arvata, että tuon eufemismin takana on Espoo, ja ainakin minulla on useimmiten Facebook päällä myös kaupunginhallituksen kokouksessa ollessani. Taannoin jopa pyysin hankalaan päätösasiaan kommentteja, jotta saisin muitakin mielipiteitä kuin esittelijän. Keskusteluun tuli 36 kommenttia, joiden takana oli alan ammattilaisia ja tavallisia kuntalaisia, jotka tiesivät puheena olevasta asiasta. Päätöksenteossa kommentit olivat arvokkaita, mutta äänestysnappia painoin ihan omalla sormellani.

Itselleni ongelmaksi on muodostunut, että blogitekstejä tulee kirjoiteltua harvemmin kun keskustelua ja kommentteja saa facebookista. Avoimuuden kannalta pitäisi kuitenkin kirjoittaa myös pureskellumpia ajankohtaisia mielipiteitä.

Kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä se, että äänestän Pekka Haavistoa presidentiksi. Jos hyvin käy, äänestän samaa ehdokasta molemmilla kierroksilla; mahdollisuus, joka onkin tähän asti tainnut jäädä haaveeksi presidentinvaaleissa.

Nosteessa olevaan Haavistoon pätee pitkälti se, mitä kisan yllättäjä Paavo Väyrynen on sanonut itsestään: kuinka tällainen mies voitaisiin ohittaa? Väyrynen on tosiaan ollut ulko- tai ulkomaankauppaministerinä usealla vuosikymmenellä ja väitellyt tohtoriksi Suomen neuvostosuhteista, vieläpä ruotsiksi Åbo Akademista. Kuitenkin nähdessäni yksinäisen Väyrysen tänään rautatieasemalla etsimässä oikeaa junaa, en nähnyt tulevaisuuteen vaan menneisyyteen. Väyrystä oppiarvoltaan vaatimattomamman Haaviston kansainvälinen kokemus on pääasiassa Afrikasta, joka on tulevaisuuden manner. Juuri kriisinsovittelu on se, joka on tuonut Suomeen Nobelin rauhanpalkinnon ja josta Suomi tunnetaan. On varmasti myös niin, että eriarvoisuus kotimaassa tarvitsee sovitteluosaamista.

Tuntematta kumpaakaan mainituista ehdokkaista henkilökohtaisesti mielipiteeni on kuitenkin selkeä. Ainoa ehdokas, jonka voin sanoa jotenkuten tuntevani henkilökohtaisesti, on Timo Soini, joka profiililtaan vastaavasti poikkeaa kansainvälisistä Väyrysestä ja Haavistosta eniten. Osuin kuusi vuotta sitten vaalien aattoiltana Soinin kampanjatoimistolle Tapiolan Heikintorille. Tuolloin näin ensimmäistä kertaa silloisen valtuustokeskustelukumppanini (istuimme näet peräkkäisillä paikoilla takariveillä) todella väsyneenä, ja toivotin jaksamista kampanjan viime metreille. Nyt en tiedä missä kampanjatoimisto on, eikä sitä kerrota Soinin nettisivuillakaan, mutta tiedän että normaalisti terävä-älyinen Soini on näidenkin vaalien alla väsynyt ja toistelee samoja lauseita tavatessa.

Ministeri Virkkusen kuntauudistus on erinomaisen tervetullut asia. Tavoite uudistaa valtionosuusjärjestelmää on hyvä ja hankkeen aikataulu sopivan haasteellinen (lakiesitys syksyllä 2012, laki voimaan 2013, uudenmalliset kunnat vuoden 2014 alusta, valtionosuudet uusiksi 2015 alusta). Nostan hattua sille ministerille, joka kunta-Suomessa tämänlaisen uudistuksen vie läpi. Vaikka suuri, jopa suurin, osa kunnista hanketta vastustaakin, on syytä muistaa että suurin osa kuntalaisista asuu niissä muissa kunnissa.

Se kunnista. Kaupunkien ongelmia uudistuksessa ei jostain syystä ole ajateltu ratkaista. Uudistustyöryhmän työstä on nimittäin jo tehtävänannossa rajattu pois kipeästi tarvittava laki metropolialueesta. Nykyisin lailla on säädetty ainoastaan HSY:n ja HSL:n toiminnasta sekä siitä, että pääkaupunkiseudun kaupunkien tulee laatia yhteinen yleiskaava. Jälkimmäisen lain johdosta ei seudulla ole ryhdytty kummoisiinkaan toimenpiteisiin.

Kuntauudistuksen ohella tulisi tehdä kaupunkiuudistus, jossa sekä metropolialueen hallintoa ja tehtävänjakoa kehitettäisiin että parannettaisiin työn- ja kustannustenjakoa keskuskaupunkien ja niiden kehyskuntien välillä. Nykyisenlainen “kunta” ei ole enää riittävä instrumentti metropolialueen ongelmien ratkaisuun, ja kaikkein huonoin vaihtoehto olisi kaksi megakuntaa (Vantaa-Helsinki ja Siuntio-Kirkkonummi-Espoo), joita on väläytelty. Megakunnan hankinnat näivettävät monen palvelutarjoajan ja megakuntien välille nousee megaraja. Tämän sijaan metropolialueella tulee yhdistää joitakin toimintoja, mutta säilyttää pieni kilpailullinen jännite. Esimerkki toimintojen onnistuneesta yhdistämisestä on Tampere, jossa siiloutuneen päätöksenteon sijaan on kaupunkikehitysryhmän alle koottu asuminen, maapolitiikka, yleiskaava ja ympäristöasiat sekä elinkeinotoimi.

Espoon tulevasta sairaalasta pidetyn arkkitehtikilpailun voitti aikanaan ehdotus nimeltä Orkidea. Tarkoitus oli kehittää kuntoutus- ja hoitokonseptia sekä toimia aivan uudenlaisissa tiloissa Puolarmetsä nykyisen sairaalan maastossa. Sairaala on Espoon oma, ei siis osa HUS:ia. Sijoituspaikaksi valikoitui Puolarmetsä, vaikka hieman keskeisempää Matinkylääkin ehdotettiin.

Nyt sosiaali- ja terveystoimi kuitenkin ehdottaa, että sairaala rakennettaiisinkin Jorviin. Ehdotusta ovat edeltäneet keskustelut pyöreäseinäisen sairaalan kovasta hinnasta. Jorvin yhteydessä toimiminen vaikuttaa perustellulta ajatukselta, sillä sairaalan yksi tarkoitus on kuntouttaa leikkauksesta toipuvia espoolaisia potilaita ilman, että heitä tarvitsee pitää kalliilla HUS-paikoilla. Samoin ajatus uudenlaisesta konseptista on ehdottomasti kehittämisen arvoinen.

Parempaan suuntaan siis ollaan menossa, mutta itse miettisin edelleen, edellyttääkö hyvä hoito kuinka erikoisia rakenteita, vai saataisiinko Orkidean idea kenties toteutumaan karsimalla rönsyjäkin, jos kerran Orkidea viihtyy uudessa kasvupaikassaankin. Rönsyt siis tässä yhteydessä ovat erikoisimpia ja ainutlaatuisimpia rakenteellisia ratkaisuja, jotka toiminnan ja uuden konseptin kannalta eivät ole niitä kaikkein välttämättömimpiä.